Lupaukset työllisyystilanteen paranemisesta ovat edelleen tyhjää puhetta.

Kirjoitin yli puoli vuotta sitten tammikuussa huolestani (HS Mielipide 9.1.) Suomen työllisyystilanteesta ja omasta tilanteestani. Hain ja pääsin vuoden alussa rekrytointikoulutukseen, johon kuuluu puolen vuoden työssäoppimisjakso. Nyt jakso on lopuillaan, ja tilanteeni on edelleen sama. En saa työhakemuksiini vastauksia, ja nykyinen työnantajani napsii mieluummin pätkätöihin selvästi vanhempia epätoivoisia asiantuntijoita, joilla on yli 20 vuoden kokemus työelämästä. Miten minun pitäisi kilpailla heidän kanssaan? Oman epätoivoisen tilanteeni lisäksi kannan huolta ystävistäni, joista suurin osa tasapainottelee jatkuvan irtisanomisuhan alla vailla mahdollisuuksia suunnitella tulevaisuuttaan. Moni ystävistäni työskentelee myös valtionhallinnossa tai järjestöissä, joiden tulevaisuus näyttää sysimustalta. Onnekseni minulla on turvaverkkoja sekä mahdollisuus aloittaa uuden alan opinnot avoimessa yliopistossa lakimuutoksen ansiosta. Olen kuitenkin loputtoman katkera tämänhetkisestä tilanteestani, ja vien katkeruuteni mukanani vaaliuurnille ensi keväänä.