Yksilöiltä odotetaan yhä enemmän vastuuta läheistensä terveydestä, arjesta ja avuntarpeen tunnistamisesta. Siksi myös heidän jaksamisensa on tärkeää, kirjoittaa Aamulehden toimitta…

Yksilöiltä odotetaan yhä enemmän vastuuta läheistensä terveydestä, arjesta ja avuntarpeen tunnistamisesta. Siksi myös heidän jaksamisensa on tärkeää, kirjoittaa Aamulehden toimittaja Tilda Enne. Hoivasta puhutaan usein tekoina: siitä, kuka käy kaupassa, jakaa lääkkeet tai täyttää lomakkeet. Ennen yhtäkään niistä jonkun täytyy kuitenkin huomata, että jokin on muuttunut. Jääkaapissa ei enää ole ruokaa kuten ennen. Lasku on jäänyt maksamatta, tuttu sana ei tule mieleen tai sama kysymys toistuu. Merkittäväkin muutos voi olla lähes huomaamaton. Olen miettinyt, kuinka paljon huomaaminen vaatii. Ainakin aikaa ja läsnäoloa, jossa puhelun aikana ei samalla tyhjennä tiskikonetta, vastaa viesteihin tai suunnittele seuraavaa menoa. Se vaatii kykyä kuulla sanojen lisäksi tauot ja nähdä jotakin, mitä toinen ei itse sano. Kun palveluja supistetaan, omaisten pitäisi tunnistaa vanhuksen avuntarve, vanhempien lapsensa kuormitus ja läheisten toistensa uupumus entistä paremmin. Samalla monen hoivaajan oma kuormitus ja stressi vain kasvaa. En olisi siitä niin varma. Uupumus ja kiire kaventavat katsetta. Kun oma pää on täynnä muistettavaa, huomio kiinnittyy siihen, mikä pitää saada juuri nyt hoidettua. Arki alkaa näyttäytyä tehtävinä, vaikka niiden keskellä pitäisi nähdä myös ihminen. Kaikkein kipeintä on ehkä se, ettei huomaamatta jättäminen välttämättä johdu rakkauden puutteesta. Voi rakastaa toista syvästi ja silti olla liian väsynyt nähdäkseen hänet tarkasti. Moni kantaa nyt huolta toimeentulosta, työstä, palvelujen saatavuudesta ja tulevaisuudesta. Huoli uuvuttaa.