En ole omaksunut urheilullisuutta naperosta asti – ja ehkä juuri siksi uusi harrastukseni tuntuu niin suurelta saavutukselta, kirjoittaa Me Naisten toimittaja Stella Hyväkkä.

En ole omaksunut urheilullisuutta naperosta asti – ja ehkä juuri siksi uusi harrastukseni tuntuu niin suurelta saavutukselta, kirjoittaa Me Naisten toimittaja Stella Hyväkkä. Pohjimmainen pelko ei ollutkaan juokseminen, vaan ihan muu. Kuva: Päivi Ristell, Shutterstock Askel rahisee hiekkatietä vasten. Sydän takoo rinnassa, ja hengitykseni muuttuu pikkuhiljaa raskaammaksi. Edelläni hölkkää joukko värikkäisiin treenivaatteisiin ja peilipintaisiin aurinkolaseihin sonnustautuneita juoksijoita. Tiukalle solmitut poninhännät heiluvat kesäisen merituulen tuiverruksessa. Kaikille avoimista juoksukerhoista on tullut varsinkin suurimmissa kaupungeissa varsin suosittuja. Treenisuoritusten tallentamiseen ja jakamiseen kehitetyn urheilusovellus Stravan trendiraportissa yhteisöllisiä juoksuklubeja kuvaillaan jopa uusiksi yökerhoiksi. Vielä vuosi sitten ajatus juoksulenkistä tuntemattomien kanssa oli minulle lähestulkoon painajaismainen. Vaikka kuntoilen arjessa säännöllisesti, en pidä itseäni häävinä liikkujana. Toisin kuin jotkut ystäväni, en esimerkiksi ole harrastanut lapsuudessani kilpa- tai joukkue­urheilua, ja sitä kautta kartuttanut itsevarmuutta liikkujana jo heti pienestä pitäen. Kun ystäväni ehdotti kaikille avoimelle yhteislenkille osallistumista, pääni täyttyi uhkakuvista. Mielikuvissani juoksuklubit olivat kovakuntoisten kestävyysliikkujien kohtaamispaikka, jossa kaltaiseni hitaammin hölköttelevät juoksijat eivät pärjää.