Oppilaitoksiin syötetään lahjakkuutta ja toisesta päästä ulos tulee kulttuurityöläisiä, yrittäjien sijaan.

Oppilaitoksiin syötetään lahjakkuutta ja toisesta päästä ulos tulee kulttuurityöläisiä, yrittäjien sijaan. Suomalainen kulttuuriala on monella tapaa rikki. Yksi syy siihen on taidekentän syvä riippuvuus apurahoista. Taidealojen oppilaitoksista valmistuu joka vuosi taiteilijoita, jotka hallitsevat lajinsa esteettisesti ja teknisesti, mutta ovat toimintaympäristön suhteen ummikoita. Sen sijaan, että vastavalmistuneet osaisivat muuttaa osaamisensa rahaksi kaupallisilla markkinoilla, monilla on lähinnä toiveita apurahoista tai levy-yhtiösopimuksista. Miksi? Koska yrittäjyyttä ei opeteta kunnolla. Opettajat ovat palkkatyöläisiä, joille yrittäjyys on vierasta. Asenteet siirtyvät. Oppilaitoksiin syötetään lahjakkuutta ja toisesta päästä ulos tulee kulttuurityöläisiä, yrittäjien sijaan. Kehitys on menossa entistä pahempaan suuntaan. Nykypolitiikalla oppilaitosten kyky vastata työelämän tarpeisiin heikkenee entisestään, kun hallitus on lakkauttamassa riippumattomat ammatillisen koulutuksen työelämätoimikunnat ja jättämässä oppilaitokset valvomaan itse itseään. Yllättävän moni menestynyt taiteilija on itseoppinut. He ovat joutuneet kaupallistamaan tekemistään alusta asti ilman koulunpenkillä syntyvää huijarisyndroomaa. Konservatorion tai taideakatemian käyneistä liian moni on oppinut koulussa, ettei ole tarpeeksi hyvä, vaikka suuri yleisö rakastaisi heitä. Kulttuuriyrittäjyyttä ei ole muutenkaan tehty helpoksi. Tekijänoikeustuloja verotetaan ansiotulona, ja niiden saaminen pääomatuloksi vaatii kikkailua. Koska yrittäjyyttä opetetaan vähän, toimitaan ilman yritystä yhdistys- ja osuuskuntahimmeleissä. Pikkutuloja kerätään monista lähteistä: välillä pientä apurahaa, kevytyrittäjyyttä, työttömyyttä, keikkoja, sivutöitä. Tulo katkeaa helposti. Bänditreenit voivat olla syy työttömyysetuuden epäämiselle. Pitkät työskentelyapurahat ovat taiteilijoille mielenterveyttäkin hoitavaa luksusta, mutta pelko hiipii iholle viimeistään veroilmoitusta tehdessä. Eihän veroasioitakaan koulussa opeteta. Entä yhteiskunnallinen näkökulma? Moni taiteenlaji nojaa raskaasti yhteiskunnan varoihin. On vaikea kuvitella sinfoniaorkestereiden, baletin tai teatterien toimintaa ilman massiivisia tukia. Klassisen ja populaaritaiteen välillä on valtava arvostuskuilu: sinfoniaorkesterin sävellystilaus voi olla 10 000–40 000 euron arvoinen, kun populaaripuolella teoksia tehdään usein veloituksetta Teosto-korvausten toivossa. Laitostaiteen tukemista perustellaan saavutettavuudella. Nyt oopperasta pääsee nauttimaan yleensä noin 30–140 euron hintaan. Ilman tukia yleisönä olisi vain valtakunnan kerma, tosin sitähän se on nykyäänkin.