Vuosien aikana olen lukuisia kertoja ottanut kantaa mielipidesivuilla maatalouden puolesta siitäkin huolimatta, etten ole omistanut maata kuin ehkä kynsien alla, joten olen työväen edustaja. Pitkän elämäni aikana olen seurannut sitä suunnatonta kateutta, joka tietyllä väestönosalla kohdistuu maanviljelijäväestöön ja paljon puhuttuihin tukiaisiin. Monille näistä puhuneille olen esittänyt kysymyksen: miksiköhän meiltä katoaa noin tuhat tilaa vuodessa, jos ne ovat ”kultakaivoksia”? Viime vuosisadan puolella tilat olivat pieniä ja maitotili saattoi olla ainoa tulonlähde. Tosin toimeentulo oli niukkaa myös työväestöllä, vaikka työtä olikin tarjolla. Lapsuuskotini kivisiä maita viljellessä jäi elinikäinen kunnioitus maanviljelyä kohtaan. Onhan kysymys edelleen huoltovarmuudesta, josta niin kauniisti ainakin juhlapuheissa puhutaan. Miksiköhän meiltä katoaa noin tuhat tilaa vuodessa, jos ne ovat ”kultakaivoksia”? Tälle vuosituhannelle tultaessa tilakoko on kasvanut merkittävästi, mutta vaikka ulospäin tilat näyttävät vaurailta, haasteet ovat moninaiset. Viimeisimpänä on puhuttanut lannoitteiden hinnan nousu, loppuihan nyt Venäjältäkin niiden tulo, jota tietenkin pitää vähätellä. Tuottajahinnat ovat niin alhaiset, että esimerkiksi nautoja pitää viedä Puolaan, jossa maksetaan huomattavasti parempaa hintaa. Moni sanoo, ettei lehmänmaitoa tarvita, onhan meillä kauramaito. Tiedoksi vain, ettei kaurakaan tahdo kasvaa ilman lannoitteita. Varoitusmerkkejä kauppojen hyllyillä on ollut jo nähtävissä, onhan naudan jauhelihasta ja kananmunista kerrottu olevan ajoittain pulaa. Tosin meitä opastetaan vähentämään lihan kulutusta, koska sekin on tärkeää maapallon ilmaston pelastamisessa. Monihan myös pitää eläinten pitoa ruokatuotantoon rääkkäyksenä, vaikka maassamme tunnetusti pidetään hyvää huolta eläimistä. Sehän koituu omaksi vahingoksi, jos tuotantoeläin kärsii jotenkin.