Riitta Havukainen hankki keski-ikäisenä oman hevosen. Vaikka yhteinen taival päättyi onnettomuuteen, ratsastus ei loppunut.

Riitta Havukainen hankki keski-ikäisenä oman hevosen. Vaikka yhteinen taival päättyi onnettomuuteen, ratsastus ei loppunut. ”Ratsastus on laji, jossa voi kehittyä ja oppia uutta näin kypsemmälläkin iällä”, näyttelijä Riitta Havukainen sanoo. Kuva: Matti Pietola / HS ”Minulla on ollut ihan pienestä pitäen sellainen olo, että kun näen hevosen, minun pitää päästä sen läheisyyteen. Aloin käydä tallilla noin kymmenen tai yhdentoista ikäisenä. Rahat tunneille piti ansaita itse kotitöitä tekemällä. Yksi tunti maksoi muistaakseni yhdeksän markkaa poneilla ja kymmenen markkaa hevosilla. Asuimme Helsingissä, ja kesäisin vuokrasimme perheeni kanssa usein mökin jostain maalta. Monesti pihapiirissä oli talli, jossa oli yksi tai kaksi suomenhevosta. Isännät antoivat usein meidän ratsastaa, ja siskon kanssa päästelimme pitkin hiekkateitä. Se oli ihanaa. Kun teini-ikä iski, lakkasin käymästä tallilla. Mielenkiinnonkohteeni muuttuivat, eikä hevosilla enää ollut sijaa elämässäni. 2000-luvun alussa hevoset palasivat elämääni rytinällä. Aloin käydä tunneilla, eikä mennyt pitkään, kun päätin hankkia oman hevosen, päälle nelikymppisenä perheenäitinä. Suomenhevonen Pilvenpiirto eli Pomo tuli elämääni, ja viisi vuotta ratsastin hänellä. Pomo kompastui, ja menimme yhdessä ympäri. Solisluuni meni poikki, ja se jouduttiin leikkaamaan kahdesti, sillä se ei meinannut luutua millään. Se haittasi teatteritöitä enkä tietenkään pystynyt ratsastamaan pitkään aikaan.