Kestävimpien ratkaisujen pitäisi löytyä koulujen yhdenvertaisuutta vahvistamalla, ei lapsia siirtelemällä, kirjoittaa Maria Tuomialho.

Kestävimpien ratkaisujen pitäisi löytyä koulujen yhdenvertaisuutta vahvistamalla, ei lapsia siirtelemällä, kirjoittaa Maria Tuomialho. Itä-Helsingin koulurintamalla kuohuu. Siellä aiotaan siirtää lapsia lähikoulustaan muihin kouluihin. Moni satakuntalainen voi varmasti samaistua itähelsinkiläisten vanhempien pettymysten tunteisiin siitä, kun itsestä riippumattomista syistä aiemman lähikoulun sijaan lapsia aletaan kuljettaa lähikoulua kauemmas. Tämän jälkeen koulupäivät matkoineen pitenevät ja sen vuoksi lasten liikkuminen vähenee. Samalla lasten vanhat kaveriporukat voivat hajota. Tällä peliliikkeellä on väkisinkin vaikutusta koko kyläyhteisön toimintaan ja tulevaisuuteen. Vanhemmilla on ihan hyvä syy olla huolissaan. Satakunnassa pakolliset koulun vaihdot on johtuneet pienten koulujen lopettamisista. Helsingissä sen sijaan tähän on päädytty tilanpuutteiden ja oppilasmäärien tasaamisen vuoksi. Monissa medioissa on nostettu esiin myös segregaation eli eri ihmisryhmien eriytyminen toisistaan. Helsingissä ollaan huolissaan lasten, jotka eivät puhu äidinkielenään suomea, suomen kielen oppimisesta, jos koulussa ei ole suomenkielisiä lapsia. Tämäkin huoli on täysin aiheellinen. Suomalaisessa yhteiskunnassa on ehkä pari astetta haastavampaa elää soljuvaa arkea, jos ei puhu suomea, ruotsia tai edes englantia. Voidaanko vastuuta silti sälyttää lasten harteille? On varmasti monenlaisia yhteisöjä niin varhaiskasvatuksessa kuin koulumaailmassakin. Toisissa varmasti panostetaan 150 prosenttia vieraskielisten lasten suomenkielen oppimiseen riittävin ja monipuolisin sekä oikea-aikaisin tukikeinoin. Pahimmillaan voidaan kuitenkin ajatella, että jokainen vieraskielinen lapsi oppii kyllä suomen kielen, kun hänet laitetaan yhteisöön, jossa kaikki aikuiset ja lapset puhuvat suomea. Tähän täytyy kyllä todeta, että ihan jo aikuisena kokisin itse hyvin epämukavaksi tilanteen, jossa joutuisin paikkaan, missä kukaan ei puhuisi ymmärrettävää kieltä. Silloin asioiden merkityksen joutuisi oppimaan arvailemalla, tietämättä välttämättä sitä onko koskaan veikannut oikein. Suomessa jokaisen koulun pitäisi olla yhdenvertainen ja jokaisessa koulussa pitäisi olla kaikille oppilaille saatavissa riittävät tukikeinot. Joillain vanhemmilla voi kuitenkin olla aito huoli myös siitä, riittääkö esimerkiksi suomea sujuvasti puhuville lapsille tarvittavaa tukea, jos opetushenkilöstön aikaa kuluu enemmän vasta suomenkieltä opettelevien oppilaiden ohjaamiseen. Tässäkin kohtaa koulushoppailu voi astua kuvioihin.