Omista rajoista kannattaa pitää kiinni, mutta jos vain vähän väsyttää, kaikkien suunnitelmien peruminen ei ole automaattisesti järkevin vaihtoehto.

Omista rajoista kannattaa pitää kiinni, mutta jos vain vähän väsyttää, kaikkien suunnitelmien peruminen ei ole automaattisesti järkevin vaihtoehto. Mitä yhteistä on firman kesäjuhlilla, kaveriporukan vuosittaisella mökkireissulla, taaperoiden leikkitreffeillä ja sillä, että suku kokoontuu pitkästä aikaa tapaamaan toisiaan? Vastaus on toivottavasti mukava yhdessäolo. Se edellyttää kuitenkin suunnittelua ja viitsimistä. Jonkun pitää kartoittaa, koska yhteiselle hauskanpidolle olisi sopivin ajankohta, tarjota tapaamiseen omaa kotiaan tai vapaa-ajan asuntoaan tai hankkia sopiva tila, selvittää ketkä pääsevät paikalle, miettiä mitä syödään ja miten kulkeminen kohteeseen onnistuu. Muiden vastuulle jää lähinnä ilmoittaa, pääseekö paikalle vai ei. Nykyään kuulen yhä useammin esimerkkejä siitä, miten tapaamisia ja jopa juhliin osallistumisia perutaan aivan viime hetkellä. Eikä kyse ole sairastumisesta. Yleistymässä tuntuu olevan jopa se, että kutsuihin ei vastata ollenkaan. Se on ennen kaikkea surullista. Jos ihmiset tapaavat toisiaan enenevissä määrin vain velvollisuuksien parissa, en ehkä halua tietää seurauksia. Myönnän, en ole itsekään täydellinen esimerkki. En tainnut vastata mitään erään yhdistyksen kesätapahtumakyselyyn. En ole myöskään saanut kutsuttua kummejani kylään, vaikka olen ajatellut asiaa jo useamman vuoden ja jopa puhunut asiasta heidän kanssaan. Onhan ihmisillä kaikenlaista elämässään, minullakin. Töitä, lääkärikäyntejä, kauppareissuja, sitä normaalia arjen pyöritystä. Joskus vain stressaa, tehtävälista on loputon ja tuntuu yksinkertaisesti kaikkein helpoimmalta olla kotona, laittaa pyykkikone pyörimään ja tehdä seuraavalle päivälle eväät. Vaikka mitään ihmeellistä ei olisi edes meneillään, lähteminen ja ihmisten tapaaminen saattaa tuntua väsyttävältä ajatukselta. Pitäähän sen takia poistua kotoa, miettiä, mitä laittaa päälleen ja jaksaa sosialisoida.