Ihmisten kokemus, erilaiset elämäntilanteet, moninaiset osaamispolut ja työn tarpeet pitää saada kohtaamaan nykyistä joustavammin.

Ihmisten kokemus, erilaiset elämäntilanteet, moninaiset osaamispolut ja työn tarpeet pitää saada kohtaamaan nykyistä joustavammin. Suomessa puhutaan jatkuvasti työvoimapulasta. Samaan aikaan työelämän portinvartijuus tiukkenee ja hyväksynnän väylä ohenee: pitäisi olla pitkä ja aukoton ansioluettelo, nuori mutta kokenut, joustava mutta valmis sitoutumaan, tehokas mutta halpa. Toisaalta saamme jatkuvasti lukea ihmisistä, jotka jäävät työmarkkinoiden ulkopuolelle, vaikka heillä olisi sekä osaamista että halua tehdä työtä. Liian helposti sivuun jäävät yli 50-vuotiaat, osatyökykyiset, maahanmuuttajat, alanvaihtajat ja jopa vastavalmistuneet. Marja Irjala kirjoitti ansiokkaasti (HS Mielipide 1.8.) oppisopimuskoulutuksen merkityksestä työllistymisen tukena. Saksassa oppipoika–kisälli–mestari-perinne on rakentanut arvostettua ammattitaitoa sukupolvien ajan. Kisällien kiertovuodet ovat kuljettaneet osaamista, uusia työmenetelmiä ja eri työpaikkojen parhaita käytäntöjä paikasta toiseen. Kiertovuosien aikana kisällit oppivat soveltamaan ja kehittämään osaamistaan sekä kasvoivat mestareiksi, jotka ohjasivat ja opettivat muita. Suomessa oppisopimus nähdään kuitenkin liian usein pikaratkaisuna työvoimapulaan: oppija otetaan, kun tekijöistä on pulaa, mutta perehdyttämiseen, kuuntelemiseen ja opettamiseen ei olekaan riittävästi aikaa. Sama riski liittyy siviilipalvelusvelvollisten käyttöön työpaikoilla. Työelämän ensikosketuksesta voi tulla kokemus halpana lisätyövoimana olemisesta, vaikka juuri alkumetreillä tarvittaisiin vahvinta ohjausta, turvallista oppimisympäristöä sekä tilaa kysyä ja ihmetellä. Sama lehti (HS 1.8.) esitteli YK:n pääsihteeriehdokkaita, joilla on vuosikymmenten kansainvälinen kokemus. Suomalaisilla työmarkkinoilla moni heistä olisi jo aikaa sitten sivuutettu liian vanhana tai ohjattu eläkkeelle juuri silloin, kun osaaminen on syvimmillään. Miksi Suomessa kuusikymppinen, varsinkin nainen, ei kelpaa palkkatyöhön, mutta konsulttina tai kansainvälisen järjestön johtajana hänen osaamisensa muuttuu arvokkaaksi? Onko meillä todella työvoimapula vai rekrytoijien mielikuvapula? Työviikon ei pitäisi olla vain viidestä kahdeksantuntisesta työpäivästä rakentuva kapea, harmaa polku, jolle harvat sopivat. Työelämä voisi olla tuhansien mahdollisuuksien rikas maailma, jossa kokemus, erilaiset elämäntilanteet, moninaiset osaamispolut ja työn tarpeet kohtaisivat nykyistä joustavammin. Olen itse nähnyt Saksassa terveydenhuollon työpaikkoja, joissa työntekijä saattoi valita työaikansa kahdenkymmenen ja sadan prosentin väliltä. Tällainen joustavuus mahdollisti työnteon erilaisissa elämäntilanteissa sen sijaan, että osaava ihminen olisi joutunut kokonaan työelämän ulkopuolelle. Kun yhteiskuntamme tarvitsee tekijöitä, sen pitäisi myös tukea työnantajia, jotka uskaltavat muokata, leventää ja rikastuttaa totuttuja työn tekemisen tapoja. Yli 55-vuotiaan, osatyökykyisen tai alanvaihtajan palkkaamisen ei pitäisi näyttäytyä hyväntekeväisyytenä vaan investointina osaamiseen. Tukien tulisi kannustaa todelliseen perehdyttämiseen, työn muotoiluun ja pysyvien työmahdollisuuksien rakentamiseen – ei vain lyhyiden tukijaksojen ja halvan työvoiman kierrättämiseen.