Olen se tyypillinen suomalainen ilonpilaaja, joka muistaa joka vuosi muistuttaa muille välittömästi kesäpäivänseisauksen jälkeen, että alkaa olla syksyä ilmassa. Syytän lapsuuttani. Vaatimattomalla 1970-luvulla ei ollut varaa olla optimistinen. Piti varautua pahimpaan eikä ainakaan saanut näyttää toiveikkaalta, ettei luultaisi ylpeäksi. Oli siis aivan tyypillistä, että kesäkuun päättyessä aikuiset tokaisivat lakonisesti, että ”syksyä kohti”. Nyt olen tullut katumapäälle. Kesästä pitää puhua nätisti. Tässä vaiheessa, kun illat alkavat pimentyä ja koulun alku lähestyä, kesä alkaa tuntua hauraalta. Se on kuin alkutalven riite lammella. Herkkä, helposti rikkoutuva. Jokainen sadepilvi uhkaa murtaa loppukesän idyllin. Silloin tarraudumme auringon säteisiin kuin hukkuva pelastusrenkaaseen. Pohjoiseen kääntyvä tuuli muistuttaa, että tätä onnea ei kauan enää kestä. Kun ihmiselle tulee ikää, kesä alkaa tuntua aarteelta. Lapsena ei pelottanut pakkanen eikä lumituisku. Kaikki oli ihmeellistä, vaikka varpaita paleli koko ajan. Nyt pimeä kausi tuntuu lohduttoman pitkältä ja lupaus kesästä lähes epätodelliselta. Koivuun tuli sittenkin lehti, ruoho alkoi vastoin kaikkia odotuksia vihertää, mansikat kypsyivät ja uudet perunat maistuivat juhannuksena paremmilta kuin koskaan. Ajan riento on silti väistämätöntä. Me aikuiset huijaamme itseämme sillä, että ennen lomaa työviikot rientävät hillitsemätöntä vauhtia ja sitten kun vihdoin pääsemme lyhyelle kesälomallemme, aika muka hidastuisi. Ei se hidastu. Pian huomaamme, että kesä-heinäkuun vaihteessa alkaneesta lomasta hurahti jo kaksi viikkoa ja kohta se on loppu, lusittu, kuten Suomessa tavataan rumasti sanoa. Aikaa ei pääse pakoon. Täyttämällä loma suorittamisella, kiireellä ja aktiviteeteilla ajaa itsensä umpikujaan ja palaa arkeen yhtä väsyneenä kuin sieltä lähti. Toisaalta laiskottelusta, oleilusta ja pitkästymisen tavoittelustakin tulee huono omatunto. Kesän silmänräpäyksiä ei saa purkkiin. Kurjenmiekka kukki jo, mustarastas lopetti laulamisen, sorsanpoikaset ovat isoja. Alkukesän kirkas vihreys on enää muisto, elokuun samettiset illat ovat vasta edessä, mutta kukaan ei lupaa, tuleeko niitä koskaan. Ehkä on vain tyydyttävä siihen mitä on ja hyväksyttävä väistämätön. Se on joka tapauksessa lopulta vastassa. Kenties kesän merkitys suomalaisille tiivistyy parhaiten siinä, miten puhumme, kun lähimmäinen kuolee. Sai elää vielä tämän kesän.